Tietoa mainostajalle ›

Hyvästit Eerikinkadulle

Maallisen omaisuuteni nyytinkulmat on nyt laitettu solmuun ja yhteinen koti Killen kanssa on pian jonkun muun koti. Vaikka kuinka karsin j...



Maallisen omaisuuteni nyytinkulmat on nyt laitettu solmuun ja yhteinen koti Killen kanssa on pian jonkun muun koti. Vaikka kuinka karsin ja hävitin omaisuuttani (kirjoitan tästä myöhemmin lisää), oli muuttolaatikoiden määrä suunnilleen loputon.

Mutta lopulta, vähän yhtäkkiä asunto tyhjeni. Muuttoapu lähti ja jäimme Killen kanssa haikeina tuijottelemaan toisiamme. Istuin lattialla kippurassa nyhtämässä irti teipinpaloja ja hinkkaamassa teippien liimapintaan tarttunutta likaa irti. Lattia ei ole likainen, siinä on suojaava kerros.


Katselimme vielä kerran parvekkeelta. Parvekkeelta, joka jäi oikeastaan käyttämättä, koska vilkkaimman keskustaelämän päällä oleva pienenpieni parveke on varsin hyödytön rakkine, eikä siitä tehnyt viihtyisää edes tekoviherkasvi. Parvekkeen alapuolella on sitäpaitsi keskustan hirveimmät räkälät, Rokbar ja Tinatuoppi. Ihme, ettei niitä ole yleisen turvallisuuden vuoksi jo suljettu. Rakastan asua keskustassa ja kuulla kaupungin elämän ääniä, mutta Rokbarin ja Tiniksen ääniraita kyllä on kuvottavan surullinen. Jatkuvaa rähinää, tappelua, häiriköintiä, pahoinpitelyä, kadullesammumista, ambulanssia ja poliisia ja vartijaa. En muista kuulleeni kertaakaan baarien edustalta minkäänlaista iloista ääntä. Rakastin asuntoamme ja sen sijaintia ylikaiken, mutta en kotimme lähelle perustettuja anniskeluliikkeitä.

Ja kuin lähtömusiikiksi kadulla kiiti ambulanssi ja torviaan soittavat bussit. Niiden ääniinkin ehti kahdessa vuodessa tottua, eikä kuitenkaan tottunut. Ambulansseja, poliiseja ja paloautoja oli pakko aina kiirehtiä katsomaan ikkunasta.

Ikävistä äänistä huolimatta näkymä parvekkeelta on kaikessa ydinkeskustassaan ylevä. Kun katsoi Eerikinkadun päähän, ohi liikennevalojen ja puiston pensaiden välistä, pystyi näkemään Aurajoen. Näkymä Aurajoelle siis. Tuomiokirkon tornikin näkyi. Toiseen suuntaan katsoessa näki Samppalinnan ja tuulimyllyn. Oikeastaan kaikki keskeiset Turun nähtävyydet, yhdellä silmäyksellä.


Lopuksi maalasin itseni pölynimurilla eteisen nurkkaan. Silleen tiedättekö kengät jalassa, ettei voi enää mennä imuroiduille alueille ja jäljelle jää vain poistumistie ulos. Oli selvästi aika lähteä, vaikka se oudolta tuntuikin. Että tänne ei enää palata. Vaikka olinkin muuttanut jo kaiken, oli asunnossa silti jostain syystä vielä reppu, kameralaukku, kangaskassi, lattialasta ja se äsken mainittu pölynimuri. Tavarat kulkivat käsissä, mutta pölynimuri oli pakko vetää perässä kuin koira. Imuri piti tietysti hirveää ääntä katukivillä rymistellessään, vähän kuten jotkut koiratkin pitävät.

Matkan puolivälissä rinnalleni osui kaksi hauskannäköistä kaverusta, joista toinen kummempia kyselemättä nappasi rämisevän imurini kainaloonsa ja kantoi lähes ovelle saakka. Pieni arkipäiväinen kohtaaminen, joka muistutti hyvällä tavalla siitä, että elämässä tulee vielä kaikenlaista vastaan, vaikkei nyt siltä tuntuisikaan. Kaikenlaisia imurinkantajia.

You Might Also Like

0 kommenttia