Tietoa mainostajalle ›

Seikkailumieli, Sirkka Tälli ja vanhan liiton homo-henki

Muistan sen kuin eilisen: vuosi 2007, kesäkuun loppu ja ontuva peitetarina, jonka siivellä temmelsin ensimmäisessä Helsinki Pridessäni. K...

Muistan sen kuin eilisen: vuosi 2007, kesäkuun loppu ja ontuva peitetarina, jonka siivellä temmelsin ensimmäisessä Helsinki Pridessäni.

Kun sanon muistavani sen kuin eilisen, tarkoitan tietysti, että kauheasti on karannut mielestäni. Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja kirjoittanut tarkkoja päiväkirjamerkintöjä. Ja sen lisäksi arkistoinut Priden ohjelmalehden, postikortteja, flyereitä ja jopa kulkue-kylttini. Ja ihan oikeita valokuvia, ihan paperille teetettynä. Ohoh. Niitä tonkimalla pääsin sukeltamaan 16-vuotiaan minäni Pride-seikkailuihin: Päällimmäisenä ainutlaatuinen voimautumisen fiilis. Ainakin hetkeksi, kun huomasi, ettei tosiaan ole tässä maailmassa ihan yksin. Ja jälkeenpäin se tuntuu aika hauskalta. Vuoden 2007 Pride-kulkueeseen kun osallistui ehkä 4 000 ihmistä, mikä on hellyyttävän pientä ja sievää, kun vertaa vaikka viimekesäiseen 20 000 osallistujaan. Mutta vahvisti ja tuntui hyvältä, yhtä kaikki. Aivan kuten on varmasti tuntunut 1970-luvun Vapautuspäivilläkin. Että tietää, ettei ole yksin, vaikka vieressä seisoisikin esimerkiksi kahdeksan kanssaeläjää.


Aika paljon on Pride-meiningit muuttuneet vuosien saatossa muutenkin. Vuonna 2007 lähdettiin marssimaan Narinkkatorilta, kulkuetta ja puistojuhlaa juonsi Sirkka Tälli. Mietin, uskaltaudunko kuvaan Sirkka Tällin kanssa, enkä uskaltautunut. Ja sitten Sirkka Tälli ei enää koskaan juontanut Prideä. Huhupuheiden mukaan syynä on se, että Sirkka Tälli puhui huomautuksista ja kielloista huolimatta toistuvasti transuista, virallisten puheiden mukaan kyse on siitä, että Tälli on ollut Priden aikaan kesälomalla. Mutta saammeko tietää totuutta koskaan?

Kulkueessa en tiennyt, ahdistaako enemmän uskonnolliset vastamielenosoittajat vai mustapinkkiblokki. Enkä tiedä vieläkään. Nihkeä meininki molemmilla. Eikä vuonna 2007 ainakaan ollut älypuhelinta, jolla navigoida. Hämäräperäisiin paikkoihin, joihin esimerkiksi Nuorten Pride-ilta oli sijoitettu, jouduttiin navigoimaan karttaa ja 020202-puhelinpalvelua käyttäen. Ja nollakakkonenkin neuvoi kahdella kolmesta kerrasta väärin. Mutta siinä oli seikkailutunnelmaa ja vanhan liiton homo-meininkiä: salaisiin tapaamispaikkoihin ei ihan kuka tahansa löytänytkään, ei edes, vaikka olisi hyvät mielessä ja aito kiinnostus. Onneksi ajat ovat nykyään toiset.

Muistan myös juhlan Kaivopuistossa: oli tärkeää hamstrata kassi täyteen Qruiserin legendaarisia tekstitarroja, joissa luki Homo, Epätoivoinen, Lutka tai Bottom. Niitä tarroja löytyy laatikoiden kätköistä yhä. Lavalla esiintyi joku Popstars- tai Idols-artisti, josta oikeastaan kukaan ei ollut kiinnostunut. Keikka loppui tyylikkäästi artistin ilmoitukseen, että taustanauha-cd loppui eikä ole enempää biisejä. Näin hehkeistä muistoista huolimatta Kaivari on kokemistani puistojuhlapaikoista ehdottomasti paras. Olen hyvin iloinen, että puistojuhla palaa tänä vuonna sinne. Ja illalla nuorten illassa ihastuin palavasti (ihastuin silloin aika herkästi ja usein). Pride loppui, en nähnyt (yksipuolista) ihastustani enää koskaan.

Suloisen haikea kaiherrus ihastuksesta ja Pride-viikon loppumisesta jatkui päiväkausia. Ja varmisti fiilistä siitä, että Prideen on päästävä seuraavanakin vuonna. Ja tänäkin vuonna.



You Might Also Like

0 kommenttia