Tietoa mainostajalle ›

Eilen kuulin surullisen uutisen: kirjailija Seita Vuorela (o.s. Parkkola) on kuollut. Jos tässä maassa joku taiteilija on elämääni vaikuttan...

Eilen kuulin surullisen uutisen: kirjailija Seita Vuorela (o.s. Parkkola) on kuollut. Jos tässä maassa joku taiteilija on elämääni vaikuttanut, niin Vuorela.

Olin sen ikäinen, että luin innoissani kaiken mitä löysin. Ei edes ollut väliä, oliko kirja hyvä tai huono. Seita Vuorelan ja Niina Revon yhdessä kirjoittamien Ruttolinnan ja Jalostamon kohdalla erinomaisuudesta ei tosin ollut epäilystäkään. Muistan elävästi hetken, jolloin luin Ruttolinnaa. Pikkusiskoni oli syntymässä ja olin isovanhemmillani. En ole varma, kummasta se hämmentynyt ja outo tunne tuli, kirjasta vai pikkusiskosta. Luultavasti molemmista. Samaan aikaan mietin, että tässä istun silmät suurina mummin sohvalla lukemassa homoseksikohtausta eikä kukaan saa koskaan tietää mitä juuri luen ja vauvakin voi syntyä koska tahansa. Sellaista tunnetta ei ole sen koommin tullut. Eikä luultavasti tulekaan.

Myöhemmin löysin Jalostamon, joka on itsenäinen jatko-osa Ruttolinnalle. Sarjaan kuuluu myös kolmas osa, Susitosi, mutta sen luin ehkä liian myöhään. Se ei kuulunut samalla tavalla nuoruusvuosieni pelastajiin.

Yläasteella tein Jalostamosta kirjaesitelmän. Jälkeenpäin ajateltuna esitelmässä tiivistyi koko yläasteaika: ahdisti helvetisti enkä todellakaan halunnut pitää mitään esitelmää punaniskoille, jotka eivät olleet joko kiinnostuneita tai kyvykkäitä ymmärtämään kirjan loistavuutta tai ylipäätään mitään muuta kuin moponkorjausopasta. Esitelmöinnin hirveydestä huolimatta otin tilanteesta ilon irti, enkä taipunut. Että jos te ette tee tätä minulle mukavaksi, niin en minäkään tee teille. Vähän niin kuin tein koko yläasteen. Ilmeenkään värähtämättä luin ääneen kirjan ronskeimmat katkelmat läskifetisseistä ja kuvaukset poikien välisestä rakkaudesta. Esitelmän jälkeen opettaja kommentoi, että tämä vaikuttikin vähän rankemmalta kirjalta. Ja esitelmien ajan pää pulpettiin nojaten näennäisesti nukkunut luokkatoveri pyysi kirjaa silmäiltäväksi.

Vastaavaa tsemppiä ei ihan joka selfhelpistä saa. Ja vähän ehkä myös sain vertaistukea fanipoikailemalla nettifoorumeilla Kustin ja Mikaelin parissa. Mutta se ei ole tämän tarinan kannalta olennaista. Jalostamon ja Ruttolinnan lisäksi Vuorela ehti kirjoittaa muitakin lasten- ja nuortenkirjoja. Niihin en ole tutustunut, mutta kirjat ovat saaneet kiitosta ja palkintoja. Ja hyvin todennäköisesti antaneet lukijoilleen samanlaisia kokemuksia, kuin mitä itse sain Ruttolinnasta ja Jalostamosta. Ymmärrystä ja oivalluksia, mutta myös kykyä ymmärtää samaan aikaan sekä itseään että muita. Järjettömän hienoa ahdistusta ja kauneutta ja tunnemyrskyjä. Niitä elämän eväitä ja keväitä, joiden vuoksi kirjallisuus ja taide ylipäätään ovat merkittäviä. Joiden vaikutus on suuri, vaikkei sitä itse tajuaisikaan ja sitten suusta tulee, että tässä taloustilanteessa ei kyllä kulttuuriasioiden pitäisi kiinnostaa.

Joitakin vuosia sitten haastattelin Seita Vuorelaa. Hämmennyksissäni en jotenkin osannut kiittää tai kertoa, kuinka paljon kyseiset kirjat olivat itselleni merkinneet, vaikka kirjoista muuten puhuimmekin. Se on jäänyt kaihertamaan. Olisi todellakin pitänyt. Mutta ehkä viesti on ajatuksistani tallentunut jonnekin maailmankaikkeuden kierroksiin tai sen väleihin ja tavoittaa siellä vielä kirjailijankin.

You Might Also Like

0 kommenttia