Tietoa mainostajalle ›

Kolmatta linjaa takaisin

Helsinki on huhuillut perääni jo pitkään ja viimein saatoin vastata kutsuun. Oi Helsinki, minä tulen, huudahdin ja hyppäsin bussiin. Pääs...

Helsinki on huhuillut perääni jo pitkään ja viimein saatoin vastata kutsuun. Oi Helsinki, minä tulen, huudahdin ja hyppäsin bussiin. Pääsin kuin pääsinkin vihdoin, ensimmäistä kertaa, kokemaan Onnibusin toisen kerroksen etupenkin. Matka meni kuin vuoristoradassa. 

Helsinki on tietysti jo tuttu paikka, mutta en muista milloin Helsinkiin piipahdus olisi ollut näin jees. Jotenkin virnistytti ja hymyilytti heti bussista Kiasman edustalle kuoriutuessani. Ilma oli lempeän viileä, ei siis sellainen purevan kylmä kuten Helsingissä yleensä. Hyvin tarkenin takki auki. The Rasmuksen Lauri tuli kaupungilla vastaan ja sekin hymyilytti. Kaikki hymyilytti, varsinkin uuteen elektroniikkamyymälään jonottavat hullut. Vielä iltapäivälläkin aamuneljältä alkanut jonotus vaati mellakka-aitoja ja järjestyksenvalvontaa. Hullua mikä hullua.


Illan suussa kävelin rakkaaseen Kalliooni. Kyllä, kävelin! Olen niin onnellinen tajuttuani, että Helsinki on siinä määrin maantieteellisesti pieni, että moniin paikkoihin on aivan mahdollista kävellä. Kuten keskustasta Kallioon. Ei siis tarvitse törsätä rahojaan metroihin ja ratikoihin. Metrolla tosin tein yhden matkan, ja toimimattoman tekstarilipun takia ostin vahingossa kolme lippua. Olis kannattanut mennä taksilla, hinta-matkustusmukavuussuhde olisi ollut varsin kohtuullinen. Mutta niin vain selvisin. Kallion kirkolle johtava mäki on tuntemattomasta syystä ehkä ikuisesti maailman maagisin näky, siis ainakin maailman maagisin näky Suomessa. Jaksan tuijotella, jaksan ihmetellä, jaksan kävellä (mäen ylös puhisematta).

Tein myös uskomattomia vaate- ja sisustuslöytöjä ja tutustuin Kallion legendaarisiin, alkuasukkaiden anniskeluravintoloihin. Pub Sirdien olen nähnyt ulkoapäin kymmeniä kertoja, mutta koskaan en ole uskaltautunut sisälle. Nyt uskaltauduin ja kannatti! Pienen yksiön kokoinen hämyisä huone, jonka nurkassa ihka-aito jukeboksi soitti Rautavaaraa, Baddingia ja Piafia. Ihan mitä itse keksi kolikolla soittimelta ostaa, kappalevalikoiman rajoissa. Jukeboksista ei tarvinnut olla ollenkaan huolissaan, toisin kuin toivekappaleita soittavissa ravintoloissa noin muuten: kukaan ei voinut toivoa mitään huonoa, koska kaikki biisit olivat hienoja klassikoita. Hieno paikka ja viskiinkin sai jäitä, vaikken koskaan olisi uskonut. 

Yön hämyssä löysimme myös roskalavan täynnä ovia ja ovenkahvoja. Otin myös asukuvan maailman hienoimman uuden paitani kanssa. Kuvasta tuli paras koskaan, koska ystäväni keksi juuri kuvanottohetkellä alkaa laulaa että mä olen niin kuin toteemipaalu, taas pystyssä, sykkivänä ja kankeana. Joskus voi populaarikulttuurin helmikin naurattaa.


Helsingissä sattui, tapahtui ja osui silmien eteen monenlaista muutakin. Palaan näihin aiheisiin tässä pitkin tulevia päiviä! Olkaa siis silmät auki! 

You Might Also Like

0 kommenttia