Tietoa mainostajalle ›

Miltä se tuntuu kun elämä alkaa?

Turun Sanomat teki musta tällä viikolla haastattelun (joka on huomisessa eli lauantain lehdessä). Toimittaja kyseli multa paljon ajasta pik...

Turun Sanomat teki musta tällä viikolla haastattelun (joka on huomisessa eli lauantain lehdessä). Toimittaja kyseli multa paljon ajasta pikkukylässä ja siitä, miltä muutto Turkuun aikoinaan tuntui. Yhtäkkiä en oikein osannut sanoa mitään konkreettista. Hyvältä tietenkin, mutta miten se juuri siinä hetkessä vaikutti? Miksi? Mikä muuttui? Tietenkään kaikki ei muuttunut juuri sillä hetkellä, kun siirsin kirjani Turkuun. Ajan, siis kohta kolmen vuoden, kuluessa palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ja nyt asiat ovat oikeastaan juuri niin kuin olen aina halunnut. 


Mutta äsken kotiin tullessani kohtasin näyn, josta muistin täydellisesti oman fiilikseni Turkuun muuttaessa. Näin muuttoa tekevän kaksikon, nuoren miehen äitinsä kanssa. En nyt tietenkään voi olla varma, mutta jotenkin homotutka värähteli pojan kohdalla. Toisaalta tutkani värähtää ehkä vähän turhan herkästi jokaisen hyvännäköisen pojan kohdalla. No, kuitenkin. Pojan ilmeestä näkyi sellainen into ja hehku, mikä itsestänikin on Turkuun muuttaessa näkynyt. Melkein itsensäkokoista muuttolaatikkoa kantavan pojan askel oli hyvin kevyt ja ilme innostunut, odottava ja täynnä toivoa kaikesta siitä, mitä elämältä voisi saada ja todennäköisesti saakin, kun menee ja ottaa. Pojan perässä askelsi, huomattavasti raskaammin, pojan äiti. Selvästi isoäidiltä ja sukulaistädeiltä kerätty kapiokirstu-pärekori käsivarrella ja mummon räsymatot sylissä. Ilme myrtyneenä, niin väsyttävästä muutosta kuin lapsen omilleenmuutostakin. 

Pojasta taas ei muuttomyrtymystä näkynyt lainkaan. Enemmänkin sellainen henki, että nyt nopeasti mutsi ulos ja räsymatot häkkivarastoon (tai toisinpäin, jos ei muu auta) ja kortsut lompakossa Suxesiin. Juuri se sama tunne, jonka olin unohtanut, mutta joka itselläni oli. Tunne siitä, että elämä todella alkaa. Se, kun tuntee olevansa kiinni oikeassa vapaudessa ja siinä, että voi tehdä ja saada mitä tahansa haluaakaan. Se, kun kaikesta nauttii joka hetken jälkeen enemmän. Kun pääsee sisään kuvioihin ja Turun kuvioihinhan pääsee. Pian tietää ne, joita haluaa tietää ja nekin, joita ei. Elinpiiri kasvaa ja sopivien tyyppien kanssa ehkä jokin muukin. Nuoruuden kipinä, joka pääsee täyteen liekkiinsä.

Sitä iloa ja vapautta voi juhlia vaikka huomisessa Turku Pridessa, johon en itse tosin pääse osallistumaan. Toivon kuitenkin, että kaikki kynnelle kykenevät olette siellä ja huudatte ilosta ja vapaudesta. Olette Turussa, olette Pridessa, olette ystävien seurassa. Vaikka Pride on yhteiskunnallinen ja kantaaottava festivaali, ei kannanoton ja politikoinnin tarvitse olla vakavaa ja surumielistä. Korjattavaa ja huomautettavaa on, mutta senkin voi tehdä hyvässä hengessä.

 Iloista ääntä on paljon vaikeampi vaientaa kuin vihaista.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Piristävä pilke silmäkulmassa tehty postaus. Sen myötä palautui omistakin mielen sopukoista ne hetket kun muutti omilleen pikkukaupungista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, ajattelin itsekin, että monelle muulle voi palata samat mietteet mieleen.

      Poista