Tietoa mainostajalle ›

Elias Koskimies – Ihmepoika

Kirja saatu Gummerukselta.   Se on viimeinkin täällä! Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaani! Valehtelisin, jos väittäisin, etten ol...

Kirja saatu Gummerukselta.  

Se on viimeinkin täällä! Elias Koskimiehen Ihmepoika-romaani!

Valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi malttamattomana odottanut Koskimiehen romaanin ilmestymistä. Tykkäsin todella paljon jo Koskimiehen Korusähkeitä-päiväkirjasatiirista. Aivan samalle tasolle Ihmepoika ei yllä, eikä toisaalta voisikaan: kirjat ovat tyystin eri tyylilajia eivätkä siten oikeastaan edes vertailukelpoisia. En tiedä voitteko ymmärtää miksi, mutta jostain syystä omakohtaisiin kokemuksiin perustuva romaani pikkukaupungissa elävästä pojasta tuntui vetoavalta. Joskus käy niin, että tulevaan julkaisuun, oli se sitten kirja, levy tai elokuva, rakastuu jo ennen sen ilmestymistä. Niin kävi nytkin, eikä rakkaus mennyt hukkaan.

Romaani alkaa kuoleman vierailusta nimettömäksi jäävän Ihmepojan kotona. Alun kuvaus on  hyvinkin onnistunut ja saa lukijan heti mukaansa. Ensimmäiset 40 sivua kirjasta menevät kuin siivillä. Sen jälkeen ote hieman herpaantuu, mutta kiristyy taas aivan liian pian koittavaa loppua kohden. Herpaantuminen on siis hetkellistä, sillä kirja on varsin lyhyt, alle 200-sivuinen. Kirjan lyhyys viehätti: kirjaan on varmasti helppo tarttua sellaisenkin, joka ei yleensä jaksa tai halua lukea. Hyvä sisältö ei aina vaadi laajaa sisältöä, vaan kyky tiiviiseen ilmaisuun on ansio. Lukija jää  kaipaamaan lisää ja laveampaa kuvausta ja tuntuu, että kirja jättää jopa liikaa lukijan täytettäväksi. Toisaalta Koskimiehen tyyliin eivät laajat selonteot edes istuisi. 

Tyyli on vähäpuheinen, kuten on puhe kirjan tapahtumissakin. Tunnepaskasta ei puhuta, eikä juuri muustakaan. Kun kysytään kuolemaisillaan olevan isän kuulumisia, vastataan iha hyvvää. Kun kysytään omia kuulumisia isän kuoleman jälkeen, vastataan edelleen iha hyvvää. Puhumisen mahdottomuus käy hyvin selväksi sanomattakin. 

Vaikka niin voisi kuvitella, ei kirja ole loputtoman ahdistunut tai surullinen. Toki silmäkulma paikoin kostuu, mutta päällimmäisenä mieleen jäävät kuitenkin Koskimiehelle tyypilliset, päähenkilön överikreisit haaveet glamour-tulevaisuudesta ovat ylellisyydessään niin hirveitä, että ovat jo hienostuneita.

"En ole enää SMASH-salamakuvioista intoutunut pikku poika, jolle lumileopardit puhuvat vaan jotain aivan muuta, jotain paljon uhkaavampaa. Värikkäämpää. Lepattavampaa. Kuin salaperäinen eksoottinen perhonen. Kukaan ei pysty kertomaan, kuka olen, mihin kuulun, mistä olen kotoisin tai mitkä ovat aikeeni."

Teini-ikäisen hahmon kirjoittamisessa tehdään usein se kamala virhe, ettei kirjoittajalla ole aavistustakaan teini-ikäisen elämästä. Tällainen kirjoittaja kirjoittaa todennäköisesti teini-ikäisestään yksiulotteisen ja tyhjyydessä tyhmyyttä kumisevan hahmon. Selvästi ja tunnustetustikin itsestään kirjoittava Koskimies ei kuitenkaan toimi näin, vaan selvästi muistaa oman nuoruutensa eheänä kokonaisuutena. Kenties kevyellä karrikoinnilla teini-ikäinen Koskimies on siirtynyt kirjamuotoon erinomaisena ja aitona hahmona.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Minulla koko kirja meni kuin siivillä! Mahtava kirja ja mahtava mies sen takana :)

    VastaaPoista
  2. Oivallinen teksti! Minä sain kirjan luettua vasta nyt, mutta tykästyin kyllä. Nostan tapaasi hattua Koskimiehen nuoruuden kuvailulle, hahmot tuntuvat elämänmakuisilta vimmaisuudessaan ja unelmiensa kanssa.

    VastaaPoista