Tietoa mainostajalle ›

Lukijan tarina: "Olen kaapissa seitsemän järeän lukkoketjun takana"

Helsinki Pride-viikolla julkaisin blogissani lukijoiden kaapistatulokertomuksia. Niiden myötä sain vielä yhden sähköpostin, jonka haluan vi...

Helsinki Pride-viikolla julkaisin blogissani lukijoiden kaapistatulokertomuksia. Niiden myötä sain vielä yhden sähköpostin, jonka haluan vielä julkaista. Tämä tarina eroaa hyvin pitkälti aiemmin julkaistuista. Tämän tyyppistä kirjoitusta jäin itseasiassa vähän kaipaamaankin. En tietenkään toivo kenenkään elävän elämäänsä kaapissa, enkä koe oman identiteettinsä työlään salaamisen olevan kenellekään hyväksi. Tiedän kuitenkin, että näitä tapauksia on. Siksi julkaisen  vielä tämän kirjoituksen.


"Tämä on tarina siitä, kuinka repäisin kaapin oven auki ulkoapäin, minkä jälkeen sullouduin sinne syvälle, ikiuneen.
Olen 17-vuotias poika, joka on kaapissa seitsemän järeän lukkoketjun takana jossain päin Suomea.
Ensi-ihastukseni oli tyttö ja se tapahtui 14-vuotiaana ollessani kahdeksannella luokalla. Ihastukseni kohde oli ikäiselleni tyypillisesti samasta koulusta ja samalta luokalta. No se ihastus meni ohi ja koulunkäynti jatkui. Pidin huomiosta ja minulla oli tapana välillä hieman kerätä huomiota erilaisin tavoin, erityisesti olemalla hauska. Eräänä kännisenä 14-vuotiaan ryyppyiltana päätin muutaman muun hienon tempauksen jälkeen mainita muutamalle hyvistä kavereistani olevani bi-seksuaali, vaikken todellisuudessa ollut edes hirveästi ajatellut asiaa. Keräsin vain huomiota. Tästä alkoi elämäni paskimmat kuukaudet. Koulussa sain kuulla joka päivä huutelua: ”Biiiiiii!”. Menetin kaikki silloiset kaverini, osan omasta päätöksestä, osan siitä syystä, että he hengailivat aina ihmisten kanssa, joita en mainituista tapahtumista voinut sietää. Vanhemmilleni en halunnut puhua, koska heihin en luottanut ja äitini joi liikaa, alkoholisti. Minulla ei ollut kavereita joille puhua, en pitänyt elämästäni, halusin pois. Usein lähdin ulos hengailemaan vanhojen kavereideni kanssa, koska en halunnut, että vanhempani epäilisivät mitään. Minua ahdisti olla kavereideni seurassa, aivan perkeleesti. Itsemurhaa en kuitenkaan edes harkinnut, kai, koska se todellakin on mielestäni maailman nössöin ja turhin tapa poistua tästä maailmasta. Veitsikin kävi ranteellani, mutten luojan kiitos koskaan antanut terän liikkua. Tämän lisäksi minusta laitettiin myös juoruja liikkeelle, kuinka puhun paskaa ihmisistä. Minut uhattiin hakata, minua ei haluttu mihinkään. Tapahtumissa kaikkein hämmentävintä oli se, että yksin kotona miettiessäni, taisin oikeasti tykätä pojista; heidän ajattelutavastaan, ulkonäöstä ja puheista.
                             Yksinäisyyttä ja ahdistusta jatkui kesän yli aina yhdeksännen luokan alkuun, jolloin löysin uudet kaverit. Hekin kysyivät monesti bi-seksuaalisuudestani, en myöntänyt mitään. En ole koskaan sen jälkeen suoranaisesti myöntänyt olevani homo tai bi-seksuaali. En edes muutamalle homokaverilleni. Uusille kavereilleni en koskaan kertonut mitään ahdistuksesta, yksinäisyydestä tai pahasta olostani. Minä vain olin, olinhan saanut uusia ystäviä. Valitettavasti uudesta kaveriporukastani lähes kaikki olivat naisia, mikä otti rajusti päähän. Se näyttäisi liian homolta olla vain naisten seurassa, terveisin poika 15 vuotta. Ahdistukseni jatkui, enkä edelleenkään oikein kyennyt olemaan normaalisti ihmisten seurassa. Itsetuntoni oli nolla ja minua pelotti. Välini vanhempiini tulehtuivat koko ajan enemmän, sillä äitini joi ja joi.
                             Vuosi alkuperäisestä kaapin oven kännissä rikkomisesta tuli täyteen ja minulle edelleen huudeltiin. Itsetuntoni oli edelleen melko pohjamudissa, vaikka olin saanut muutaman todella hyvän uuden ystävän. Jonain päivänä kuitenkin tajusin, kuinka idiootteja ja perseestä kaikki haukkujat ovat. Aloin katsomaan heitä silmiin kävellessä ohi, purskahtelin aina nauruun, kun kuulin tutun ja turvallisen huudahduksen. Päätin myös alkaa tykkäämään tytöistä. Kevät jatkui ja itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa kasvaa, aloin uskomaan itseeni. Äitini uskoi punaviiniin, isäni äitiin.
                             Olin onnistunut, minua ei enää haukuttu. Minulla ehtikin olla kolme tyttöystävää, joskin kaikki todella lyhyet aikaa. Yhtä kaipaan edelleen, hän on paras kaverini, minä en hänen. Kokoajan takaraivossani kuitenkin tiedostin sen, että miehen kävellessä ohi oli vaikeaa olla kääntämättä päätä. Totesin kuitenkin, että jokin seurustelussa mättää, joten en enää jaksanut edes yrittää. Jatkoin vain poikien katselemista; oikeassa maailmassa ja nettimaailmassa. Hyvin usein koitan löytää Facebookista julkihomoja.
                             Olen ihastunut monta kertaa poikaan, mutta olen usein vain ollut todella hyvä kaveri muutaman kuukauden. Saanut tietää kaikki salaisuudet, naishuolet ja ongelmat. En tiedä, mikä siinä on, mutta aina tiemme eroaa. Ja mahdollinen tämänhetkinen ihastukseni sanoo usein, että ole vain sellainen, kun olet. En silti kehtaa tarttua tilaisuuteen. Muut kaverini eivät tiedä, että olen edes yhteydessä henkilöön, koska hän on todella ”homomainen”, joskin inhoan tuota sanaa. Ehkä minä pelkään.
                             Nykyään olen 17-vuotias ja kaapissa, syvällä, vaatteiden alla, poissa näkyvistä. Päällisin puolin minulla on kaikki hyvin. Minulla on rahaa, paljon kavereita, olen aktiivinen kunnallispolitiikassa ja oppilaskunnassa, olen kympin oppilas, työskentelen verkkolehdelle, en polta, en käytä huumeita, minulla on työpaikka, puhun naisista, olen normaalin näköinen, perheessäni ei ulospäin näy ongelmia. Sisältä olen kuitenkin jotain muuta. Kukaan ei tiedä koko menneisyyttäni, kukaan ei tiedä tunnoistani. En avaudu kenellekkään, en kerro mitään pintaa syvempää. Haluaisin kokeilla miltä tuntuu, kun on poikaystävä. Haluaisin muuttaa pois kotoa. Vihaan äitiäni, hänen juomistaan, sekä isää ja hänen majapaikkaansa tossun alla. Äitiäni en katso iltaisin silmiin, hän on humalassa. Toisinaan haluaisin kertoa vain tarinani. Nyt sen tein, mutten omalla nimelläni. En nyt, enkä huomenna, tuskin koskaan. Arvet parannee, mutta hitaasti.
                             En tiedä, oliko vastaus sitä mitä halusit postauksella, mutta siinä se nyt on. Ja vielä itse kysymykseen vastaaminen: En usko, että siitä oikeasti seuraisi mitään, jos tulisin kaapista ulos. Ehkä muutama hali, mutta mä haluun olla ”normaali”, koska muuten kaikki mitä teen laitetaan homouden piikkii, nimimerkillä omakohtaista kokemusta löytyy.
                             Blogisi on kuitenkin ollut varsin rohkaiseva ja helpottava lukukokemus, ja Kille on ihana. Matka jatkuu, tietäis vaan minne."

You Might Also Like

7 kommenttia

  1. Koskettava ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Voin lohduttaa, että elämä ei jatku loppuun asti sellaisena, kun se nyt on. Muutaman vuoden sisällä itsenäistyt vanhemmistasi ja kympin oppilaana varmaankin muutat johonkin isompaan kaupunkiin opiskelemaan. Yliopistokaupungeissa opiskelijapiireissä homous ei oikeasti ole enää mikään juttu. Saat tilaa hengittää ja olla oma itsesi. En tiedä, että oletko aikeissa mennä inttiin tai sivariin, mutta varsinkin sivaria voi hyödyntää hankkimalla palveluspaikka sopivan kaukaa kotoa jostain kaupungista, jossa on homobaari :-) Kannattaa googlata "It gets better".

    VastaaPoista
  2. Jäin miettimään pitkäksi aikaa kirjoittajan ajatuksia ja mietteitä omasta elämästään. Itse myöskin kaapissa kouluaikoina eläneenä ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoittaa. Minuakin haukuttiin ja kiusattiin yläasteella. Lukioon mennessäni kuitenkin päätin, että jos joku nyt kysyy suuntautumisestani, kerron asian niin kuin se on ja olen ylpeä itsestäni. Itsetuntoni kohoamiseen tämä päätös auttoi todella paljon, mutta ikävä kyllä minua kiusanneet ihmiset seurasivat lukioon. Vasta pois kotipaikkakunnalta muuttaessani pääsin todella irti kaikesta siitä pahasta, jota jouduin siellä kokemaan. Löysin itselleni ihanan poikaystävän, jonka kanssa muutin yhteen ja menin kihloihin.

    Haluaisin sanoa viestin kirjoittajalle edellisen kommentoijan tavoin: It gets better ja antaa ison lämpimän halauksen. Kannattaa tutustua YouTubessa The Trevor Projectin It Gets Better -videoihin, joissa kuuluisat henkilöt ja isojen yritysten henkilökunta kertovat omista kokemuksistaan ja haluavat tukea seksuaalivähemmistöjä. Itse eksyn monesti katselemaan niitä videoita, kun tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja maailma näyttää läpipääsemättömän mustalta.
    Tärkeintä on, että luotat itseesi, etkä anna muiden määrittää sitä, millainen sinun pitäisi olla. Olen huomannut, että kun ihmisille puhuu ja avautuu täydestä sydämestään, asiat järjestyvät.

    VastaaPoista
  3. Mä olin 21-vuotiaaksi syvällä kaapissa. Silti oon nyt muutama vuosi sitten onnellinen ja kaikille tärkeille ihmisille ulos kaapista. Tsemppiä viestin kirjoittajalle!

    VastaaPoista
  4. Must on hienoo miten hyvin kirjottaja käsittelee tilannettaan ja sitä miltä mikäkin asia tuntuu. Itseä ja perhettä koskevat salaisuudet on raskaita ja valehtelu on raskasta, joten onnea ja jaksamista, huonoista kokemuksista huolimatta! Koulun tapahtumat on nyt vielä liian lähellä ja voi olla, että niitä miettii jatkuvasti, mutta USKO, että niiden lasten typerillä teoilla ei muutaman vuoden päästä ole enää sun elämässäsi MITÄÄN merkitystä! Sä muutat pois kotoo, tapaat paljon uusia ihmisiä ja saat tehdä itselles sellaisen elämän kuin itse haluat. Ajan myötä saat etäisyyttä kaikkeen tohon ja jaksat paremmin. Kiitos anonyymistä avautumisesta. Löydät aivan varmasti ihmisen, jonka kanssa voit kasvotusten puhua rehellisesti elämästäs. It gets amazing.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä sanoisin ennemminkin että "it gets better" tai "it gets normal", toisin sanottuna viimeistään muutaman vuoden päästä on samat avaimet hyvään elämään kuin muillakin. Totta kai homoilla on omat haasteensa aikuisenakin, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Koulussa on pakotettu sellaiseen porukkaan, jossa on väkisinkin idiootteja mukana, se tulee muuttumaan, kun koulusta pääsee eteenpäin. Rohkeutta ja halauksia klaavalle ja alkuperäisen teksin kirjoittajalle.

      Poista
  5. Asiat muuttuvat varmasti paremmiksi. Et ansaitse kyseistä rieputusta. Jos voisin korjata ongelmasi, tekisin sen.

    VastaaPoista
  6. Niin hassua kuin se onkin, miten vaikeaksi elämänsä saa tehtyä. Vuoden vielä taistelin itseni kanssa, kunnes tänään 30.6.2014 tulin ensimmäistä kertaa kaapista ulos ystävälleni. Samoin erästä poikaakin (tai voinee mieheksikin kutsua). Äitikin on lopettanut juomisen ja perhesuhteet pelaa hyvin. Elämä todellakin tuntuu muuttuvan, kun jaksaa uskoa ja odottaa. Yritän kirjoittaa kirjaa, joka mukailee tapahtumia elämässäni, joten ehkä vielä joskus kuulette lisää. Kiitos blogista, kommenteista ja muiden ihmisten rohkeasta avoimuudesta. Te saitte minutkin uskomaan ihmisten välisen tasa-arvon ja kunnioituksen toteutumiseen.
    - Alkuperäinen kirjoittaja

    VastaaPoista