Tietoa mainostajalle ›

Ei mun oo hyvä olla yksin

(KUVAT: weheartit.com) Olen kirjoittanut tästä aiheesta hyvin usein ennenkin, erityisen tarkasti tässä merkinnässä . Voitte siis hyvin m...

(KUVAT: weheartit.com)
Olen kirjoittanut tästä aiheesta hyvin usein ennenkin, erityisen tarkasti tässä merkinnässä. Voitte siis hyvin muistaa lukeneenne sen, ja jättää tämän lukematta. Mitään erityisellä tavalla uutta ei tässä merkinnässä ilmene.


Useimmiten kevät laukaisee tän fiiliksen. Tän fiiliksen voi myös laukaista liiallinen ihmisten katselu internetissä ja kaupungilla, romanttiset elokuvat, vittu jopa Salatut elämät. Nyt se fiilis on kuitenkin ihan käsittämättömän lamaannuttavana taas päällä, eikä siitä tule pääsemään hetkeen eroon.

Olemassahan tää tunne on koko ajan viime vuosien aikana ollut. Viime vuosilla tarkoitan siis suunnilleen seitsemää kulunutta vuotta. Ihan käsittämättömän pitkää aikaa.


Joskus teininä en ensin ylipäätään pitänyt realistisena, että seurustelisin pikkukaupungissa kenenkään kanssa. Tai siis, että kukaan seurustelisi mun kanssa. Eikä se toki kovin realistista olisi ollutkaan. En ollut kovin hyvällä itsetunnolla varustettu ihminen silloin. Enkä toki ole nykyäänkään. Vähän vanhempana teininä saatoin viettää hyvinkin monia iltoja vaan itkien surkeuttani ja yksinäisyyttäni. Menneinä päivinä on ollut ihan samanlainen olo kuin silloin. Voitte varmasti kuvitella, miten hauskalta tuntuu reilusti parikymppisenä olla teiniangst.


Myöhäisemmät teinivuodet pystyin sentään olemaan tän asian kanssa jotenkin järkevästi. Kyllä sitten myöhemmin, kyllä sitten pikkukylästä pois muuttaessa, ehtii sitä vanhempanakin. Muutaman kerran tässä on tietysti jonkunlaista sutinaa ollutkin, mutta kaikki ovat loppuneet kaikilla mittapuilla aika lyhyeen. Väkisin alkaa tuntua siltä, että vika on minussa, ei siinä, että ihmiset olis vääränlaisia. Itsessäni oleva vika voi tietysti olla mitä vain: ei välttämättä sitä, että olisin ihmisenä jotenkin täysin kelvoton ja huono, vaan ehkä vain sitä, että kiinnostun vääränlaisista ihmisistä. Tai juuri sellaisista, jotka ei kiinnostu musta.

En tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Viime päivät olen ihan vakavissani, määrätietoisesti tsekkaillut potentiaalisia ihmisiä. Piirit on toki nyt suuremmat, ja mahdollisuuksia on. Olen tavannut ja deittaillut ihmisiä, kuten olen täälläkin kirjoittanut. Mutta homma ei vaan skulaa, eikä mua tässä tilanteessa lohduta mitkään pienet säädöt, vaikka useampikin kaveri on alkuvuoden aikana huomautellut, että mulla on oikeasti vaikka mitä sutinaa koko ajan. Mut sutina ei nyt vaan yksinään riitä. Mä olen nyt poissa pikkukaupungista, saanut riittävästi sinkkuna fiilistellä kaupunkia ja alan kohta olla onnettoman vanha. Tai ainakin onneton vanha. En todellakaan halua enkä pysty siihen, että oon oikeasti iänkaikkisen vanha enkä ole oikeasti seurustellut yhtään. Se on alkanut jo tässä iässä muodostua ongelmaksi muillekin kuin itselleni.



Ylipäätään on ehkä epätervettä, että mun onnellisuuteni nyt ihan oikeasti riippuu toisesta ihmisestä. Ihmisestä, jota ei edes ole. Mut en vain koe olevani millään muotoa sellainen ihminen kuin haluaisin niin kauan kuin elämästäni puuttuu Se Joku. Toiset miettii, että ois kiva jos löytyis joku, mä taas mietin, ettei mikään ei ois kivaa ennenku joku löytyy

En osaa olla erityisen iloinen muiden pariskuntien onnesta, kun itseä vain ahdistaa ja surettaa. Tilannetta toki parantaa se, etten kohta enää näe ketään, ja vain keskityn kasvattamaan itseinhoa neljän seinän sisällä. Samantekevää, koska eipä täällä ketään näytä kuitenkaan olevan.

You Might Also Like

25 kommenttia

  1. Voi... :( tiedän tunteen! Olen bi-seksuaali 21-vuotias tyttö ja seurustellut kaksi kertaa ja se pidempi niistä kesti jopa 2kk... ja siitäkin on jo kaksi vuotta eikä oikeastaan mitään sutinoitakaan ole sen jälkeen ollut. Kyllä v*tuttaa välillä. Tyttöystävän haluaisin ensisijaisesti, ei nuo miehet nyt oikeastaan iske kun ihan vähäsen vain, ei oikeastaan kiinnosta seurustella miehen kanssa joten senkin takia hankalaa. Ja sama juttu mulla että kiinnostun aina sellaisista ihmisistä jotka ei tosiaankaan kiinnostu musta, koska ne on joko heteroita, varattuja tai sitten molempia. Mut noh... hei, ei nyt vaivuta masennuksen alhoon! Kyllä me löydetään elämämme rakkaudet, usko sinäkin vaan pois! Sun TÄYTYY jaksaa uskoa! Tsemppiä <3 vaikeaa tässä on mitenkään kovin lohduttava olla mutta ainakin yritän parhaani... :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eipä tässä mikään syvä masennus taida ainakaan auttaa. Tsemppiä sullekin :)!

      Poista
  2. Hyvä, etten ole ainoa, jolla on tämmösiä tunteita. Tai no, hyvä ja hyvä. :( Tottahan toki minäkin toivoisin, että jokainen meistä löytäsi "sen oikean". Minä olen siis 19-vuotias bi-seksuaali tyttö ja onnettoman ihastunut yhteen kaveriini, jonka tiedän olevan hetero. Miten siinä aina käy näin? Miten siitä ihastuksesta voisi kertoa? :( Kauhea kriisi päällä ja pelottaa, että miten ystäväni reagoisi. :( Vituttaa. Miesten kanssa säätöjä minulla on ollut, mutta eivät ne ole tuntuneet oikein miltään. Ja jos tuntuvat joltakin ja yritän ottaa yhteyttä, niin vastauksena on: "Se oli vain yhden illan juttu." tai "Olen varattu." Jotenkin julmaa, että ihminen, jolla olisi niin paljon annettavaa rakkauden saralla, ei vain löydä sitä oikeaa henkilöä, jolle sitä voisi kohdentaa. :( Mutta kaikille onnea rakkauden etsinnässä, kyllä se aurinko vielä risukasaankin paistaa. :) KESÄÄ ODOTELLESSA! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kommenttien perusteella ei selvästikään olla ainoita, vaikka ei se tietysti omaa tilannetta paranna :D.

      Heterokavereihin ihastuminen on paha, mulla oli yhdessä vaiheessa taipumusta ihan samaan toimintaan.

      Mutta kai tämä tästä, kesää kohti mentäessä!

      Poista
  3. Voi sua :( Halusin vaan kertoo, ettet ole ainoa. Mä oon kohta about 29 ja en ole seurustellu vakavasti. Osittain omasta tahdosta ja siitä pelosta, että parisuhteessa joudun avaamaan sisimpäni jollekulle.. Tavallaan mieli tekis mut ei kuitenkaan uskalla. On sen verran hankalia asioita lapsuudessa ollu, jotka sitte heijastunu pitkälle aikuisuuteen..

    Toivon kuitenki, ettet masennu vaan koitat jatkaa elämää ihan normaalisti eteenpäin. Älä etsi sitä oikeaa pakolla, koska se ei tule niin löytymään. Käy paljon ulkona eri jutuissa, käy jopa deittisivuilla! Se oikea on tuolla jossain, ja tulee vielä vastaan!

    Näin mä uskon ja jaksan elää eteenpäin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tota väkisin etsimistä mä tässä olen yrittänyt välttää, ja olen kyllä pyörinyt ulkona eri jutuissa, jopa deittisivuilla.

      Eiköhän tämä tästä taas, kiitos kommentista :).

      Poista
  4. Tähän merkintään on hivenen liian helppoa samastua. Samat fiilikset ovat pyörineet elämässä yhtä pitkän ajan, ja siinä välissä kerennyt asua pienemmässä ja isommassa kaupungissa. Sitten kun pienempään kaupunkiin muutin takaisin, tuntui että peli taitaa olla vähän menetetty, vaikka aikuisena onkin vähän eri tilanne myös muiden ihmisten suhtautumisen kannalta. Varmaan eri tavalla myös miehet ovat lähestyttävissä, ts. ympäristön paine ei pakota epävarmoja tapauksia kaappiin.

    Oma elämä on muuttunut myös niin, että on lopettanut toisen ihmisen "epäterveen" kaipaamisen. Kateutta muiden ihmisten deittailua, julkista pussailua, seurustelua kohtaan se ei oo kuitenkaan muuttanut.

    Mutta nyt on tullut tilanne, jossa yhden yön jutun jälkeen on jopa vaihdettu viestejä ja ihastusta on luultavasti molemmin puolin ilmassa. Vielä ei olla nähty toistamiseen, ja mul onkin täysi työ pitää itteni aisoissa, etten sitten tipu niin korkealta jos tästä ei mitään tuukaan. Mutta tääkin tilanne luo uskoa siihen, että minunkin osalleni voi se Joku Ihana vielä joskus sattua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva juttu tuo viestittely ja ihastuminen :). Toivottavasti homma etenee toivotulla tavalla!

      Poista
  5. Samaistun kyllä tähän, ja tämä on aika raastavaa. Haluaisin kauheesti olla muiden puolesta onnellinen kun ovat toisensa löytäneet mutta ei, katkeruus hiipii sieluun. Jopa niistä Salatuista Elämistä. :D

    Mutta piiri pieni pyörii, tuntuu että läpi suomen kaikki tuntee näissä kuvioissa toisensa. Se on raastavaa. Kaikki on vähintään kaverinkavereita. Saleen on sulla ja mullakin yhteisiä tuttuja. Voin pistää pääni pantiksi. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi katkeruus on paha, ainakin omalla kohdallani. Pienet piirit häiritsee itseänikin, kun tuntuu, että kaikkien potentiaalisten kanssa on jo säätänyt, ja muiden kanssa se ei vaan erinäisistä syistä oo mahdollista.

      Luultavasti yhteisiä tuttuja kyllä löytyisi, uskon myös :D.

      Poista
  6. Siitä on jo muutama vuosi kun aloin seurustella, n. 25-vuotiaana, mutta muistan vielä vähän millaista se oli sitä ennen. Olihan se aika lailla osa-aikaista työtä se parinhaku. Ja kun en osaa luonnossa tehdä aloitetta (miten tyhmä olinkaan, kun en sitä koskaan rohkaistunut opettelemaan - tosin voiko syyttää itseään, kun yhteiskunta on lukinnut kaappiin vuosikausiksi), se oli yhtä nettideittailua viikosta toiseen.

    No, "se oikea" löytyi lopulta, mutta ei se ollut samanlainen ihastus kuin esim. yhteen täysin väärän poikaan ihastuminen, joka siis ei olisi missään tapauksessa ikinä toiminut, mutta tuli perhosia vatsanpohjaan. Tästä oikeasta tuli ihan hyvä fiilis, mutta rakkaus on tullut pikkuhiljaa kun on antanut sille tilaa. Välillä piti myös taistella itsensä kanssa ja antaa suhteelle oikea mahdollisuus.

    Että ehkä haluisin sanoa että et vielä ole vanha (vaikka totta helvetissä siltä aina tuntuu homona, kun on ylittänyt 20v merkkipaalun, mut ei se nyt ihan niinkään ole) ja pitkäaikainen suhde voi vaatia henkistä sitoutumista henkilöön, joka ei aluksi tunnu prinssiltä valkoisella hevosella tai rokkistaralta. Ja sussa on tosi lupaavaa näin ulkopuolelta katsottuna se, että osaat löytää sitä lyhytaikaista seuraa (joko kriteerit on riittävän alhaalla tai sussa on oikeesti potentiaalia), joten olet jo nyt selvästi aloitteellisempi kuin mä olin sillon aikanaan.

    VastaaPoista
  7. Mä voin kyllä kanssa samaistua tuohon raastavaan yksinäisyyden tunteeseen.

    Omalla kohdallani se onneksi päättyi jo hieman yli vuosi sitten, kun aivan sattumalta tapasin pojan, josta sittemmin tuli poikaystäväni ja avopuolisoni.
    Olin tulossa "luokkaretkeltä" (paremminkin ryyppyreissulta) Tallinnasta ja olin jäämässä helsinkiläisen ystäväni luo yöksi, jotta voisimme mennä illalla dtm:ään. Noh, ystäväni tuli sitten tämän toisen pojan kanssa minua vastaan ja jo matkalla pelipaikoille kiinnitin huomiota, että ompas ihan komea piktänhuiskea poju.
    DTM:ään päästyämme ystäväni lähti huitelehtimaan jonnekin ja minä jäin tavallaan vahingossa kahden pojan kanssa. Juttelimme kaikenlaisesta ja lopulta hänen piti lähteä, jotta ehtisi junalla kotiin.
    Ilta mamassa ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta pari päivää sen jälkeen tämä poika kysyi Facebookissa meseosoitettani ja aloimme uudestaan jutella. Siitä viikon päästä lähdin hänen luokseen ja ihastuminen ja melkeinpä jo rakastuminenkin oli ehdottoman molemminpuolista. Jotenkin todella virallisesti päätimme aloittaa seurustelun ja nyt siitä on jo yli vuosi aikaa.

    Että ei se oikea välttämättä tule sinua kotiovelta hakemaan, vaan ihan sattumalta saattaa kävellä vastaan tai katseet kohdata kahvilassa. Tärkeintä on pitää itsensä esillä ja tavoitettavissa. Neljän seinän sisällä saa aika kauan tyytyä ns. omaan käteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äääww, just näitä juttuja mä en jotenkin kestä. Kuulostaa niin ihanalta, mut silti vituttaa, kun ei itselle käy koskaan mitään tällaista.

      Eniten mua tässä tilanteessa just ahdistaakin se, että vaikka miten tuolla kaupungilla ja tapahtumissa ja mestoissa pyörii, niin silti mitään ei tunnu tapahtuvan. Turhaahan tällainen surkuttelu olisi, jos vaan kotona istuisin odottamassa. Mutta kaipa tämä tästä :).

      Poista
  8. Samoja fiiliksiä toisaalta, toisaalta taas ei. :D Täällä yksi parikymppinen nuori jätkä, joka ei osaa oikein valita olisiko valmis seurustelusuhteeseen ja luopumaan omasta vapaudestaan vai onko parempi pärjätä yksin. En oo koskaan seurustellut edes niitä teinien "opettelusuhteita", mut silti tiedän mimmonen vastuu suhteessa tulee siitä toisesta ihmisestä ja varsinkin pelottaa vastuu toisen henkilön seksuaalisesta tyydytyksestä, kun itse oon aseksuaali ja muutenkin sukupuolielimet on inhottavia, vaikka kyse ei oliskaan omista.

    Toisaalta sit välillä haaveilen tyttöystävästä, semmoisesta jonka kanssa asiat sujuis, joka hyväksyis mut sellaisena kuin oon ja mun korjausprosessin. Kai mä toisaalta haluaisin seurustelussa elää siinä haavemaailmassa, johon ankea arki ei koskaan tulisi vaan se olisi aina sitä yhtä ihanaa aikaa ilman ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä itseasiassa luinkin sun blogia tuossa yhtenä päivänä! Sulla on tietysti tosiaan vähän mutkikkaampi tilanne kuin muilla ihmisillä. Mut toivottavasti asiat selkiytyy :).

      Poista
  9. tilanne oli mullaki ihan sama kunnes vähän aikaa sitten löysin ihanan tytön ja nyt ollaan vähä yli kuukaus seurustelu :) olen siis 18v tyttö ja tämä on ensimmäinen seurustelusuhteeni. muut juttuni ovat jääneet on juttua, katsellaa miten menee - tasolle eikä sitäkää ole yleensä kauaa kestänyt.

    mutta hei kaverit kevät on täällä ja kesä lähestyy. joka tietää pridejä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että oot löytänyt ihanan tytön :). Ja joo, kesää kohti mentäessä!

      Poista
  10. oot ihana. lähetäänkö treffeille?

    VastaaPoista
  11. Mulle on tarttunnu ihan sama fiilis Salkkareitten ja tän sun blogin takia! :D

    VastaaPoista
  12. Anteeksi jos on loukkaava kommentti, tai itseasiassa kysymys, mutta oletko mielummin ottava vai antava? Ihan mielenkiinnosta kysyn :>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei oo loukkaava kysymys, älä huoli! Molemmat käy, vers-hengessä mennään siis.

      Poista
  13. Kamalan tuttu fiilis!
    Turhautuminen iskee, myös omaan itseensä tällaisina hetkinä. Miksei voisi vaan olla rauhassa ja odottaa? Mutta kun tuntuu, että on jo odottanut riittävästi. Know the feeling.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin aina mietin sitä, miksei tosiaan voi vain osata olla tyyni ja odottaa. Ei sitä haluaisi ikuisesti kuitenkaan odottaa.

      Poista