Tietoa mainostajalle ›

Jos en nyt tunnusta mun kiintymystä henkii lähtee tai no ehkä sittenkin tyydyn vain juomaan

Tää blogi lähtee käsistä, koko ajan putkahtelee uusia ihmisiä, jotka tunnen oikeassa elämässä ja joiden saan tietää lukevan tätä. Ja nimenom...

Tää blogi lähtee käsistä, koko ajan putkahtelee uusia ihmisiä, jotka tunnen oikeassa elämässä ja joiden saan tietää lukevan tätä. Ja nimenomaan niin, että ovat tunnistaneet mut tai jopa itsensä kirjoituksista.

Tavallaan mua ei haittaa, koska irl-kavereiden osuus lukijoista on aika pieni eikä tätä blogia teoriassa voi yhdistää mitenkään mun varsinaiseen elämään. Toisaalta mainitussa pienessäkin joukossa on jo ainakin yksi, kenties yhden kautta useampiakin, jo(i)lle mä en näiden juttujen halua kuuluvan. Tai haluanhan, koska kirjoitan niistä nettiin ja netti on kaikkien yhteistä riistaa.

Pitää ihan vakavissaan pohtia mitä teen blogin suhteen vai teenkö mitään. Ja nyt kaikki irl-kaverilukijat miettii tuskissaan, että olenko juuri minä ei-toivottu, haluaako homopoika juuri minut pois tältä sivulta, jolla niin mielelläni juorujen toivossa kärkyn. Vinkiksi sanottakoon, että ne, joiden kanssa oon puhunut blogista saa kyllä omantunnontuskitta lukea jatkossakin.

Oon taas vatvonut tota ihastuspoikaa mielessäni. Pitäis keksiä pojalle joku salanimi, että tekstit pysyis selkeänä. Yritin wikipedittää ja googlata sen nimistä jotain ovelaa taustatietoa, josta vois kehittää jotain uutta, mutta kaikenlaiset sanakirjat luonnehti vaan omaperäisillä kuvauksilla: "suomalainen miehen etunimi" ja "suomalainen sukunimi". Väännä siitä nyt sitten jotain. Pysyköön epämääräisenä poikana.

On puhuttu kännissä ja selvinpäin, ja kaikki on vaan niin jotenki niin ja niin jotenki. Selvinpäin se ei sano mitään mitä on sanonut kännissä, vaikka toisaalta puhuu ihan avoimesti eikä puhumisessa oo ongelmaa. Puheiden yleislinja on kuitenki aina sama, haluaa vaan olla kaveri, jopa ystävä, mutta kaikenlainen läheisyys on ihan no-no. Koitin saada sen jäämään tänne yöksi, tein ihan selväks, että mulle riittää ihan pelkkä läheisyys. Mut ei. 

Oikeastaan läheisyyden kohdalla kyse ei ole riittämisestä, vaan tarvitsemisesta. Mä tarvitsen tervettä läheisyyttä. Mutku sitä ei oo tarjolla, ni sit jutut kirjaimellisesti purkautuu vähän muilla tavoilla ja sit saakin rivien välistä lukea olevansa kauhee lutka. Tai no, siihenhän tää vähän on mennyt. Onneks toi poika sanoi, että on tässä vaiheessa saanu muodostettua musta sen verran kuvaa, että oon älykäs. Eikä sen jälkeen oo väliä, onks aina liian kännissä tai kauhee lutka tai yhtään mitään.

Enkä mä voi muutaku käyttää typeriä japaniteinihymiöitä ja yrittää olla sulamatta tähän tunteeseen.

You Might Also Like

2 kommenttia

  1. Tunnistan tuon läheisyyden tarpeen ehkä liiankin hyvin, sillä kärsin itse hyvin vahvasti läheisyyden puutteesta. Eikä asiaa helpota se, että asun kahden muun ihmisen kanssa, joista molemmat olen tuntenut ennen kuin heistä tuli avopari. Nyt sitten näänkin hellyyden purkauksia päivittäin, ellen ajoita omia toimiani niin, että he ovat joko nukkumassa tai töissä. Yksin asuessa yksinäisyys ei painanut minua niin pahasti, eikä myöskään silloin kun oli yksi kämppis, mutta nyt...no en minä heille pahaa tahdo, he vain eivät ymmärrä miten pahalta minusta tuntuu koska heillä on toisensa ja minulla ei ketään. Minä vain en osaa edes purkaa läheisyydentarvettani mihinkään yhden yön juttuihin koska en oikeastaan kulje kotoa minnekään enää nykyään...paitsi kerran viikossa psykologille.

    Oho, tulipas avautuminen. Pointtini on, että kohtalotovereita löytyy ja toivoisin sinun jatkavan kirjoittamista.

    VastaaPoista
  2. Tiedän ton tunteen kyllä. Ei mua sinäänsä satuta nähdä muita hempeästi, mutta enemmän sellanen onnentäyteinen kertomus omasta onnellisuudesta saa vaan miettimään, mitä itselläkin voisi olla.

    VastaaPoista