Tietoa mainostajalle ›

Milloin minusta kasvoi homo?

Yleinen ja vakiintunut keskustelunavauskysymys tuntuu olevan "milloin tiesit olevasi homo?". Kysyä on helppo, vastata ei. Osa mi...

Yleinen ja vakiintunut keskustelunavauskysymys tuntuu olevan "milloin tiesit olevasi homo?". Kysyä on helppo, vastata ei.

Osa minusta on tiennyt aina, muistan 8-vuotiaana pyrkineeni pussaamaan kaveripoikia "miekkailuista" puhumattakaan. Nuorempana tuli toki asiaankuuluvat lääkärileikit leikittyä. Barbie- ja pukuleikit olivat lapsuudessa ehdoton suosikkijuttu. Disney-prinsessat olivat (ja ovat!) ihaninta ikinä. Ja Aladdin oli ensimmäinen poikaihastukseni. Stereotypiat rocks.

Toisaalta myös poikamaisemmat kuviot, supersankarileikit tulivat jossain vaiheessa hyvinkin ajankohtaiseksi. Nyttemmin on tosin helppo nähdä tällekin syy: pintaanuolevat trikoot tai lannevaate eivät hirveästi jättäneet arvailun varaan. En tiedä, onko tässä syy, mutta asioiden nykyvalossa näin on helppo nähdä.

"Tyttömäisyydestä" on ehkä kärsinyt ympäristö mua itseäni enemmän. "Kaverit" karsastivat ja psykiatri neuvoi ohjaamaan mua "poikien lelujen" pariin. Toiset äidit kieltää pojilta pyssyleikit, toisilta pojilta kielletään muut. Erilaisia on ihmiset ja toimintatavat. Herkkää taiteilua ja balettivideoiden katselua ei ihan ehkä ymmärretty ysärin alkupuolella, herrajumala sentään, yli 15 vuotta sitten!

Yläaste oli kummaa aikaa. Samaan aikaan tiesin (ja erityisesti sain kuulla olevani) homo, mutta toisaalta tyttöihastuksiakin oli. Kasilla, ysillä aloin olla itsestäni tietoinen ja hiljaksiin availin kaappienovia enemmän tai vähemmän julkisesti. Lukion alkaessa ja muutamien uusien ihmisten ilmestyessä elämääni aloin olla homo jo ihan avoimesti ilman sen kummempia kieltämisiä.

Sukulaiset ja perhe ovat kyllä suhtautuneet homouteen neutraalin negatiivisesti. Mummilta sai yhteen aikaan useasti kuulla varoitteluita siitä, että älä sellaseks homoks sit ainakaan rupee. Nykyisin on onneksi tyydytty kyselemään vain tyttöystävistä.

Vasta viime viikkoina, lukion viimeisellä vuodella, olen alkanut avautua vanhemmillekin. Tai en oikeasti, Facebookista ovat saaneet lukea yhden pojan tapailusta ja Kiinnostunut: Miehistä. Asiasta ei suoraan ole puhuttu, mutta kaikki tietää, että kaikki tietää.

Tavallaan oon saanut olla homouteni ja avoimuuteni kanssa hirveän helpossa tilanteessa. Pikkukaupungin ahdistus on toki ahdinko sinäänsä, mutta vähissä kavereissa ei toisaalta ole tarvinnut pelätä kavereiden hylkäämistä tai reaktioita. Turpaankaan ei ole koskaan pahasti tullut, jonkun kerran on hetken saanut pelätä, että nytkö lähtee henki. Mitään suurta kieltämisvaihettakaan itselläni ei koskaan ole ollut. Mikä on vain hyvä, sillä muuten elämässä on ollut ihan riittävästi henkisellä puolella vääntöä. Mutta niistä ehkä joskus toiste. Ehkä.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Menitkö itse ''vapaaehtoisesti'' psykiatrille vai pakotti vanhempasi tai siis vanhemmatko sut sinne vei?
    Toki huolestuhan varmaan vanhemmat moisesta, mutta pitäisi osata katsoa että lapsen kehitysvaiheessa tulee erilaisia tilanteita, ei niijjen takia lasta pitäisi psykiatrille passittaa!

    VastaaPoista
  2. Saatoin ehkä antaa vähän virheellisen kuvan bloggauksessa, mutta siis ei toi "tyttömäisyys" se ainoa syy ollut. Olin mä muutenkin erikoinen, ja sitä kautta ei tosiaan ollut esim. päiväkodissa kauheasti kavereita. Eli ihan hyväntahtoisesti tuolla psykiatrilla käytiin enkä mä koe, että siitä mitään haittaakaan ois myöhemmin tullut :).

    VastaaPoista
  3. Luinkin siun blogin ajankulukseni. Mukavaa, että olet luonut kenties ensimmäisen homoblogin. Jatka ihmeessä kirjoittelua! :)


    -Caro
    www.carol-line.vuodatus.net

    VastaaPoista
  4. Joo, tarkoitus on kyllä jatkaa bloggailua! Aluksi ajattelin kirjoittaa ainakin tämän hetken tuntojen lomassa taustoista ja ajatuksistani enemmänkin. Myöhemmin sitten pohdin homokulttuurin nykyilmiöitä ja tapahtumia.

    VastaaPoista